sunnuntai 30. elokuuta 2015

Kirskuva ja omapäinen eli hääjuomien taustalla piilevä surkeiden sattumusten sarja

Kävimme eilen kahteen pekkaan audienssilla etelänaapurissa, siis luonnollisesti Virossa. Kuten arvata saattaa, sekään ei mennyt aivan niin kuin olisi voinut olettaa ja jopa toivoa. Tämä on kertomus eilisen kommelluksista.

Olin lainannut juomareissua varten veljeni farmari-audin. Alunperinhän kyseisen velipojan oli tarkoitus tulla itsekin reissuun mukaan, mutta hän ilmoitti pari viikkoa sitten, ettei omista passia ja on liian köyhä sitä hankkimaan (<3). Sinänsä onnekasta, että veli ei päässyt matkaan mukaan, koska olisimme joutuneet hylkäämään Tallinnassa joko osan ennakkotilatuista juomista tai sitten velipojan. Valinta olisi varmaan kallistunut veljeen ;)

No, lähdimme ajamaan Helsinkiä kohti hyvissä ajoin ennen puolta kahdeksaa. Maalaistolloille pitää varata hyvin aikaa eksyä pääkaupunkiin jne. Kaikki meni hyvin, ajokeli oli aurinkoinen ja elämä tuntui hymyilevän kerrankin. KUNNES! Kunnes vähän ennen Nummelaa huolestuimme auton pitämästä vinkunasta, joka tuntui kuuluvan vasemmanpuoleisen eturenkaan suunnalta. Ääni vain paheni ja lopulta länsiterminaaliin kaartaessamme kuulosti siltä, kuin miljoona luurankoa olisi raapinut liitutaulua, tai vaihtoehtoisesti tuhat pakoputkea laahannut asvalttia vasten. Tuntematon pikkupoikakin joutui upottamaan sormet rannetta myöden korviinsa, raukka.

Loikkasimme ulos autosta ja pian luoksemme asteli tuntematon herrasmies, joka kysyi, mikä mättää ja tutkiskeli itsekin hieman Audin eturengasta. Diagnoosiksi hän ilmoitti lopulta jarrujärjestelmään jumittuneen kiven. No, sehän on kiva, kuinkas sen pois saa? Googlettelin siinä sitten aikani kuluksi ja selvisi, että peruuttamalla moiset kivet voi saada pois iljettäviä kirskunoita aiheuttamasta. Eipä siinä kuitenkaan autojonossa pahemmin peruutella, joten Audin jarrulevy ulvoen ajoin sisään laivaan.

 
Menomatka sujui ilman sen kummempia kommelluksia. Teemu joi muutaman olusen ja itse pysyttelin limpparilinjalla. Olimme hyvissä ajoin autokannella ja ajoimme laivasta ulos, ohi virolaisten poliisien, jotka vilkuilivat ilmeisen kovaäänisesti joutsenlaulua laulavaa autoa huvittuneina.
Suunnistin ensimmäisen Super-Alkon (Lootsi 10) parkkipaikalle, jossa saimme osaksemme vielä enemmän virnuilua viinaksiaan lastaavilta suomituristeilta. Yhdellä hieman reippaamalla peruutuksella ulvonta kuitenkin lakkasi kuin lakkasikin, tai ainakin vaimeni, joten uskaltauduin ajamaan kauemmas satamasta. Olin siis jostain selittämättömästä syystä tilannut juomamme toiseen Super-Alkoon, Lootsi 4:n. Hyvin sinnekin kuitenkin löysi ja saimme jopa kaikki juomat, 35 laatikkoa olutta/siideriä/lonkeroa, 24 pulloa skumppaa, 9 viinipänikkää ja booliviinat mahtumaan autoon ongelmitta. Jälleen kerran elämä siis hymyili ja aurinkokin paistoi. Kulutimme jäljelle jääneen ajan käymällä Hesburgerissa ja kaljalla.

Paluumatkalla ostimme laivasta tupakat ja minäkin uskaltauduin juomaan yhden siiderin. Mussutimme Tobleronea ja kuuntelimme karaokea, kaikki oli mukavasti ja haaveilimme jo kotiin pääsystä ja saunasta.
Laiva saapui Helsinkiin kymmenisen minuuttia aikataulusta jäljessä. Ajoimme ulos paluun tehneen vinkunan säestämänä ja suunnistimme kotia kohti. Teemulla alkoi tässä vaiheessa kaljahammasta kolottaa ja koska laivasta tai maista emme ns. ylimääräistä ostaneet, päätimme pysähtyä matkalla sitten Karkkilan ABC:lle.

Se oli matkan kohtalokkain virhe.

Teemu suunnisti ABC:llä kauppaan ja itse kävin pissalla. Kusitaukoni jälkeen marssin takaisin autolla ja avasin ovet, survaisin avaimen jo valmiiksi virtalukkoon, otin puhelimen ja tupakan ja astuin ulos autosta. Släm, paiskasin ovenkin tietysti kiinni ja sytytin tupakan. Kului vajaa puoli minuuttia, kun auto keskeytti tupakkataukoni vetämällä ovensa lukkoon! Tunnustelin taskujani silmät kauhusta pyöreinä, toivoen, että sittenkin löytäisin avaimen, mutta ei, siellä se oli, visusti virtalukossa. Kaikki ikkunat olivat kiinni, eikä avaimiin mitään keinoa päästä käsiksi.
Onneksi oli puhelin. Soitto veljelle, onko auto ennen tehnyt näin, mitäs nyt, apua! Seuraavaksi numerotiedustelun kautta päivystävälle lukkosepälle, joka oli Helsingissä ja haluton lähtemään ajamaan Karkkilaan. Seuraava oljenkorsi oli tiepalvelu, joten soitto Falckin asiakaspalveluun. Akun varaustasoni oli alle 20 % ja Teemulla vajaa 5 %, joten ei paljoa hymyilyttänyt, kun asiakaspalvelun nainen sanoi soittavansa takaisin, kun saa kuljettajan kiinni. Tässä välissä äitini, autuaan tietämättömänä kaikesta, yritti soittaa. Löin luurin korvaan.

Lopulta nainen sitten soitti ja kertoi soittaneensa kolmelle kuljettajalle, jotka olivat olleet sitä mieltä, että Audi iskee ovensa takalukkoon, jos siihen yrittää päästä sisään ilman avainta.
No voi perkele.
Soitin jälleen veljelleni, joka lähtikin oitis Leppäkoskelta vara-avaimen kanssa. Odotellessamme siinä Audin lämpimällä konepellillä sihautin saunajuomaksi tarkoitetun sidukan, ihan vain koska vitutti niin railakkaasti. Jos joku vaikutuksille altis lukee tätä, niin muista: jos otat, et aja. Tämä tilanne kuitenkin vaati alkoholia ja "yhden voi aina ottaa".

Lopulta velipoika kaarsi Fordini kumit sauhuten (tai sitten ei) paikalle ja veti avaimen esiin. Niksnaks, sesam aukene, ja ovet olivat auki. Onni on tuo vauvaveli, joka tulee vaikka maailman ääriin isosiskon avuksi!<3 Saattoi tosin olla vähän osuutta silläkin, ettei sitä autoa todellakaan olisi sinne voinut jättää. Joku valopää olisi kuitenkin nähnyt tilaisuutensa koittaneen; auto ja alkot samassa paketissa, hitsi mikä mäihä!

Että sellainen lauantai meillä. Toivottavasti muilla meni paremmin ja tosiaan kuten kaaso T totesi, onni onnettomuudessa, että tämä tapahtui paluumatkalla Suomessa, eikä esimerkiksi Tallinnassa!

P.S. Kokeilin tänään samaa juttua, eli avasin lukituksen, avasin oven ja suljin sen. Viiden minuutin jälkeen ei puhettakaan, että Audi olisi lukinnut itse itsensä. Mrrrrr.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

DIY-disasters

Joo. Niinhän se vaan taas tuli todettua, ettei tässä hääprojektissa oikein mikään mene niinkuin Strömsössä. Menneellä viikolla maalailimme nimittäin Miehekkeen kanssa tienvarsikyltit ja ehostimme myös jo kahdet häät nähneet liitutaulut uusilla maalikerroksilla käyttökelpoisiksi. Liitutauluista tuli oikein hyvät ja siistit, mutta ne tienvarsikyltit! Oih ja voih.

Kyltit oli jo edeltävänä päivänä maalattu violeteiksi, joten meikäläinen otti pensselin kauniiseen käteen ja alkoi sutia valkoisia kirjaimia paikoilleen. Lopputuloksesta en ottanut edes valokuvia, liekö syynä ollut jokin jumalainen johdatus vaiko oma tyytymättömyyteni lopputulokseen. Jo ensimmäisen kyltin jälkeen ajattelin, että perhana, olisihan tuon ja tuon kirjaimen voinut tehdä ihan toisellakin tavalla...
Onni siis kai onnettomuudessa, että kyltit olivat unohtuneet anoppilassa yöksi taivasalle ja ilmeisesti yökosteus oli saanut maalin valumaan. Anoppi oli soitellut aamulla Miehekkeelle ja kertonut onnettomuudesta, että maalit ovat "vähän" levinneet. No, muutamaa tuntia myöhemmin saimmekin jo sitten kuvamateriaalia, ja pakko on kyllä sanoa, että anoppi taisi kyllä kaunistella...



Eli vituikshan se noin kansankielellä ilmaistuna meni. Mutta minäpä saan nyt sitten toteuttaa uuden vision ja aion käyttää siihen tarkoitukseen vanhoja vesivärisiveltimiäni. Niillä kun ei ole muutenkaan mitään käyttöä, joten yhtä hyvin voin pilata ne kalustemaalilla.

On tässä sitten jotain hyvää ja onnistunuttakin saatu aikaan! Päätin tässä eräänä päivänä, että haluan häihimme bingon, joten näppäränä tyttönä kasasin sellaisen Wordin avustuksella. Lopputuloksesta tuli aika hieno, vaikka itse kehunkin, ja eilen sitten Miehekkeen pikkusiskon kanssa rullasimme bingoista kääröt.




Että häävieraille vain tiedoksi, kannattaa olla tarkkana, koska kolme ensimmäistä bingoa palkitaan!


Pisti muuten tätä morsianta vähän ihmetyttämään, kun luin tänään Minkun blogista heidän häidensä ohjelmasta ja bongasin hauskan yksityiskohdan. Meidän hääbingojen kaksi ensimmäistä ruutua ovat sisällöltään täysin samat, ha!