maanantai 8. joulukuuta 2014

Musiikkia korville

Asioilla on ilmeisesti tapana järjestyä. Kirjoitin viimeksi ongelmista bändin kanssa ja heti seuraavana päivänä sain sähköpostia, jossa kerrottiin asian järjestyneen meidän kannaltamme hyvin, eli nyt voin sanoa, että bändi on tulossa! Jee!

Olen viettänyt viimepäivät mietiskellen päivämme musiikkipuolta noin muutenkin, alkaen häämarssista ja päättyen häätanssiin. Pikkulikasta asti olen monen muun tavoin ollut aivan varma, että haluan astella kirkon käytävää Erkki Melartinin Prinsessa Ruususen tahtiin. Mutta entäs poistuminen? Se on ainakin satavarmaa, että Wagnerin häämarssi se ei tule olemaan. Mendelssohn on myös niin kuultu.
Youtube on siis ollut kovassa käytössä ja tutkimusteni perusteella yksi mahdollinen poistumismarssi voisi olla esimerkiksi Gordon Youngin Postludium. Perinteisistä häämarsseista ainoa varteenotettava on Kuulan häämarssi ja uudemmista Marko Hakanpään trumpettisävelmä. Viimeksi mainittu tosin soi jo mieheni siskon häissä menneenä kesänä ja heilläkin oli alussa tuo Ruusunen... Menisi siis ihan toisinnoksi, etenkin kun kanttori on sama ja hyvällä tuurilla vielä pappikin :D Eli trumpettisävelmä on poissuljettu vaihtoehto.


Kuva
Sitten on Verdin Aida grand march, joka tosin on ehkä jotenkin vähän liian mahtipontinen, ja Edward Elgarin Pomp and Circumstance. Argh, hajoaa pää näiden kaikkien kanssa!

Sitten häätanssiin. Minun ja miehekkeen musiikkimaku on häiden kannalta vähän haasteellinen. Olisi kiva saada häätanssibiisi joltain lempiartistilta/-bändiltä, mutta näin esimerkkinä, mahtaisiko esimerkiksi Turmion Kätilöt toimia... Ei! Minulla tosin musiikkimaku venyy ihan laidasta laitaan, mutta kaikenmaailman Johanna Kurkelat ja Suvi Teräsniskat on nekin niin kuultuja. Finlandersin Oikeesti on jo ihan oma lukunsa.
Yksi mahdollisuus olisi tietysti Herra Ylppö & Ihmiset tai CMX. Noissa ongelma onkin sitten se, että lyriikat tuppaavat olemaan pitkälti melankolisia. Esimerkiksi CMX:n Siivekäs olisi kappaleena kaunis, sellainen jonka tahtiin voisi vielä rauhaksiin keinahdellakin, eikä sanoissakaan ole vikaa, mutta joku silti tekee siitä mielestäni epäsopivan. Höh.  Kain on yksi kaikkien aikojen CMX-lempparini, mutta se ei sovi sitten ollenkaan.

Taitaa olla parempi valita vain perinteinen Akseli ja Elina?

torstai 4. joulukuuta 2014

Valoja tunnelin päässä...

Kamalinta tässä hommassa on odottelu ja epätietoisuus. Meillä periaatteessa on jo bändi varattuna, mutta vain periaatteessaa. Valitsemamme bändin kitaristi-laulaja soittaa nimittäin kolmessa eri kokoonpanossa ja hänen kalenterimerkintöjensä selvittämisessä on kulunut tässä jo kolmatta viikkoa.
On vaan niin meikäläisen tuuria, että tietysti juuri sillä meidän päivällämme on joku mystinen kysymysmerkki. Argh.
Jos tässä käy niin, ettemme ko. bändiä juhliimme saakaan, olen kyllä hemmetin pettynyt. En ole edes kuullut bändin soittavan, mutta olen kuullut kehuja ja biisilistakin oli juuri meidän näköisemme! Tietysti yksi painava tekijä oli myös hinta, kolme 45 minuutin settiä reilulla seitsemälläsadalla ei todellakaan ole liikaa.

Mutta ettei tämä menisi ihan marinaksi, niin onhan mulla jo ensimmäiset koristeetkin hankittuna! Pyörähdimme toisen kaasoni ja mieheni pikkusiskon kanssa Hämeenlinnan Goodmanissa odotellessamme toista kaasoa vapautuvaksi taannoiselle hääpuvunhakureissullemme, ja siellä sitten Clas Ohlsonilta tarttui mukaan tällaiset koristevalot:

Kuva
Ostin helmivaloja oikein kaksin kappalein. Visioin noita jo ruoka- ja lahjapöytiin. Kaveriksi olisi tarkoitukseni laittaa PartyLiten GloLite-kynttilöitä, mikäli en siis polta niitä ennen Suurta Päivää :D
Muuten en välttämättä siis ostaisi edes häihini niin törkeän kalliita kynttilöitä, kuin nuo GloLitet ovat, mutta niitä sattuu pyörimään minulla täällä jo valmiiksi.

GloLite;kuva pöllitty täältä
Edellinen avioliittolakia koskeva kirjoitukseni poiki muuten hitonmoisen kävijäpiikin blogiini. Pitäisikö alkaa käsitellä enemmänkin yhteiskunnallisia aiheita? Tavallisesti sivua ladataan päivässä maksimissaan parikymmentä kertaa, mutta viime perjantaina latauksia oli melkein kaksisataa! Huh...

perjantai 28. marraskuuta 2014

Tasa-arvoinen avioliittolaki: Tahdon!

Sain tuossa sängyssä loikoessani eräänlaisen valaistumisen kokemuksen, kun tuskastelin, etten ole ottanut missään julkisesti kantaa tähän kauan kaiken kansan huulilla olleeseen ja mieltä askarruttaneeseen ihmisoikeuskysymykseen. Minä kun olen ihminen, joka ei yleensä mielipiteissään säästele. Sitten välähti: minullahan on hitto vie hääaiheinen blogi ja mikä olisikaan sen parempi foorumi näille mielipiteille. TAHDON!

Eduskunta äänestää tänään tasa-arvoisesta avioliittolaista. Viime aikoina aihe on ollut kaikkialla ja siitä on vaahdottu niin puolustajien kuin vastustajienkin taholta. Yleisessä keskustelussa tasa-arvoisen avioliittolain puolustajien argumentit ovat (omasta mielestäni, mutta kai tästä jokainen saa tehdä omat päätelmänsä) olleet huomattavasti paremmin perusteltuja ja niissä on ihan noin yleisesti ollut edes vähän järkeä. Sen sijaan lain vastustajien argumentointi on ollut... No, luvalla voi kai sanoa: lapsellista. Timo Soini ja "No kun ei voi", Päivi Räsänen ja YK:n ihmisoikeuksien julistus ja ihan yleisellä tasolla kaikki ne "Ajatelkaa lapsia!"- ja "Seuraavaksi saa varmaan avioitua koiransa kanssa!" -letkautukset.

Aloitetaas nyt sitten ihan alusta. Pahoitteluni siitä, että osa omista perusteluistani toistaa sitä samaa, mitä joku muu on ehkä jo kirjoittanut, mutta asia nyt vain on niin.

  • "Avioliitto on vain miehen ja naisen välinen, pyhä asia! Raamatussakin sanotaan, että..." - eli uskonnolliset näkökannat
    Tämä on se ensimmäinen juttu. On totta, että Raamatussa saatetaan mainita jotain aiheeseen liittyvää... En tiedä, en ole koskaan saanut luettua kyseistä satukirjaa! On kuitenkin täysin perustelematonta antaa minkään uskonnollisen opuksen määrittää sitä, millaisia lakiuudistuksia voidaan tehdä. Kirkko ja valtio ovat meillä yhteydessä, mutta eivät yhtä, joten miksi kirkko saisi tässä asiassa mitään erityistä sananvaltaa? Näin ollen myöskään valtio ei periaatteessa voi määrätä pappeja vihkimään homopareja, vaikka muistelen kuulleeni/lukeneeni (tämä ei ole validi argumentti, koska lähteet), että suuri osa papeista vihkisi kyllä.
    Se on ihan okei. Koska KIRKKO JA VALTIO EIVÄT OLE SAMA ASIA. Jäljelle jää siviilivihkiminen ja sekin on takuulla tämän maan homo- ja lesbopareille jo hitonmoinen askel eteenpäin.
    Ja mitä tulee siihen miehen ja naisen välisyyteen. Nykypäivän Suomessa avioliitto on ennen kaikkea kahden aikuisen yksilön välinen sopimus. Kuulostaa karulta näin, kun sen oikein järjellä ajattelee ja riisuu avioliitosta kaikki ne tunnekiemurat ja muut, mutta fakta on faktaa. Yhtä lailla kuin kaksi aikuista, mies ja nainen, voivat sopia, että hei, nyt solmitaan avioliitto, me voimme sopia, että kuulkaas, jatkossa ei tarvitse olla eri sukupuolta. Pointtini on se, että ajat muuttuvat ja yhteiskunta niiden mukana.

    Kuva
  • "Ajatelkaa nyt lapsiakin, jos homot sais adoptoida! Vähänkö homoparien lapsia kiusataan koulussa!" - eli tekaistu huoli lapsista
    Kun uskontoperustelu ei mene läpi, valveutunut tasa-arvoisen avioliittolain vastustaja kaivaa tämän ässän hihastaan ja tällainen itseni kaltainen homohyysääjä alkaa pudistella päätään. Kieltämättä tämän argumentin lausujalla on aiheellinenkin huoli, MUTTA! Minun mielestäni kyseessä on yhteiskunnallinen ongelma, ei niinkään homoliitoista johtuva välttämätön paha, jonka seurauksena lasten mielenterveysongelmat ja itsemurhat lisääntyvät exponentiaalisesti. Ongelman syyt ovat jossain ihan muualla kuin siinä, saavatko homot mennä naimisiin, koska hei, jos näin ajatellaan niin silloinhan kiusaaminen on aina kiusatun syy, tavalla tai toisella. Tästä ajatusmallista puuttuu kaikki järki.
    Lapset kiusaavat. Se on fakta, eikä kaiken maailman KiVa koulu -hankkeilla ole siihen paljonkaan vaikutusta. Miksi? Koska kiusaaminen on ennen kaikkea opittu tapa. Lapsi (tai aivan yhtä hyvin aikuinen) kiusaa, koska se pönkittää hänen omaa egoaan tai ohjaa muiden mielenkiinnon pois omista heikkouksista (ettei kiusaaminen kohdistuisi itseen, siis). On myös kotoa opittua, miten erilaisuuteen suhtaudutaan. Valitettavan usein nimenomaan erilaiset lapset ja nuoret joutuvat kiusatuiksi, koska kiusaajien kotona on ilmeisesti opetettu, että oma tapa on se ainoa oikea ja oma napa maailman keskipiste.
    Joten pliis, opettakaa kakaranne suvaitsevaisiksi älkääkä siirtäkö omia pelkojanne ja ennakkoluulojanne näihin. Lapsi on vastaanottavainen ja oppivainen olento, niin hyvässä kuin pahassa!
    En edes mene siihen "lapsi tarvitsee sekä äidin että isän!"-kommenttiin, koska kaksi miestä ja kaksi naista osaavat takuulla huolehtia pikku piltistään aivan yhtä hyvin, kuin pariskunta, jossa on sekä mies että nainen. Ongelmia voi olla kaikenlaisissa perheissä, terveisin nimimerkki Äiti ja isä, avioero ja alkoholiongelma.
Kuva
  • "Onhan meillä jo rekisteröity parisuhde!" - eli juridinen näkökulma
    ... Joka ei ole läheskään sama asia, kuin avioliitto. Rekisteröidystä parisuhteesta puuttuu sellaisia avioliittoon kuuluvia itsestäänselvyyksiä, kuten oikeus yhteiseen sukunimeen ja oikeus ulkoiseen adoptioon. Rekisteröidyssä parisuhteessa olevalla henkilöllä on siis oikeus esimerkiksi periä puolisonsa ja adoptoida tämän biologinen lapsi, mutta ei ottaa samaa sukunimeä tai adoptoida perheen ulkopuolelta.
    Miksi tämä ei riitä?
    Ensinnäkin rekisteröity parisuhde leimaa ihmisen. Toisin kuin monet ihmiset tuntuvat kuvittelevan, läheskään kaikilla homoseksuaalisilla henkilöillä ei ole mitään tarvetta toitottaa omaa seksuaalisuuttaan koko maailmalle. Valitettavasti nuo kaksi sanaa tekevät sen hänen puolestaan. Siviilisäätyä koskevia kysymyksiä saattaa tulla elämässä vastaan esimerkiksi työhakemuksissa/-haastatteluissa ja vaikka minä en pidä seksuaaliselta suuntautumiseltaan erilaisia ihmisiä mitenkään perustavanlaatuisesti erilaisina tai huonoina ihmisinä, joku muu voi pitää.
    Toiseksi, miksi ihmeessä vielä vuonna 2014 ihmetellään ja keskustellaan siitä, pitäisikö oikeasti muka kaikilla ihmisillä olla samat oikeudet. En kestä. Ehdotan lakiehdotusta neekereiden, muslimien, kehitysvammaisten, homojen, mustalaisten ja juutalaisten sulkemiseksi keskitysleireihin.
    Eiku mitä?
    Ja kolmanneksi. Miksi pitäisi pitää kahta miltei samanlaista instituutiota rinnakkain? Tämä päällekkäisyys on kallista ja täysin turhaa.

Kuva
Tässä on vain murto-osa argumenteista, mutta itse koin nuo kolme ryhmää tärkeimmiksi.  Millaisia ajatuksia tasa-arvoinen avioliittolaki sinussa sitten herättääkin, haluaisin kommenttia aiheesta :)
Rauhaa ja rakkautta, koska kaikki rakkaus on saman arvoista!<3

tiistai 25. marraskuuta 2014

Onnellinen hääpuvun omistaja

Niinhän siinä sitten pääsi käymään. Eilinen visiitti Lovebirdsiin oli äärimmäisen onnistunut, marssin nimittäin liikkeestä ulos tolkuttoman painava, mutta aivan uskomattoman ihana puku kainalossani. Tein kyllä siinä mielessä virheen, että kokeilin Unelmapukuani ensimmäisenä, ja vasta sen jälkeen muita vaihtoehtoja. Vaikka kaikki kokeilemani puvut olivat omalla tavallaan toinen toistaan kauniimpia, ei mikään enää näyttänyt tai tuntunut miltään, kun oli kerran saanut kokeilla Sitä Oikeaa.

Itse en edes valinnut sovitettavaksi kuin tuon yhden ja ainoan puvun, kaasoni ja mieheni pikkusisko tekivät valintatyön puolestani ennen kuin ehdin edes silmää räpäyttää :D
Kauniita pukuja, tietysti, ja sovituksessa oli myös yksi merenneito-mallinen puku, vaikka olin alun alkaenkin jo sitä mieltä, että kapea malli ei minun kroppaani imartele. Olin oikeassa. Kapeassa puvussa lantioni näytti vain suhteettoman leveältä, vaikka oikeasti olen kaikkea muuta, kuin leveälanteinen.
Kokeilin siis pääasiassa A-linjaisia pukuja, laahuksella ja ilman. Kaikissa oli omat hyvät ja huonot puolensa. Laahuksettomat puvut näyttivät ja tuntuivat mukavan kevyiltä ja liikkuminen oli helppoa, mutta laahus teki puvusta tietysti astetta juhlallisemman. Oli satiinia ja taftia, pitsiä pienissä määrin. Bling blingiä ja ei bling blingiä, koristenappeja ja nyörityksiä.
Yksi puku istui minulle kuin hansikas ympärysmittansa ja pituutensa puolesta, mutta sai kuitenkin jäädä odottamaan jotain toista morsianta, sillä itse lunastin lopulta Unelmapuvun omakseni. Sain samaan hintaan vielä kaksivanteisen alushameen ja pukupussinkin, ei huono diili! Puvun hintakaan ei päätä huimannut, maksoin nimittäin puolet siitä, mitä puku kustantaisi uutena. Tietysti joitain muutoksia pukuun on tehtävä, helmaa täytyy lyhentää melko reippaasti ja yläosaa ottaa hieman sisään, mutta sen ei pitäisi olla mikään ongelma, saati maksaa mansikoita. Toki helmassa on kerros poikineen, mutta ompelijalla sitten selviää, täytyykö sitä leikellä vai onnistuisiko lyhentäminen esimerkiksi tekemällä jonkinlaisia nostoja... Elämme jännittäviä aikoja ;)

En (luonnollisesti) aio julkaista kuvaa puvustani kokonaisuudessaan, mutta tässä pieni yksityiskohta!






Sain Lovebirdsin myyjältä myös varsin käyttökelpoisen vinkin. Ihailin violetteja kenkiä ja sain kuulla, että satiinipintaisia kenkiä voi myös värjätä! Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta enpä ollut tullut ajatelleeksi! Jos onnistun löytämään huokeat kengät, voisin kyllä harkitakin tuota värjäystä. Kuulemma kustantaa 30 euroa, mutta kai sen voisi itsekin tehdä?

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hiljaista häärintamalla

Hienon alun saanut postaustahtini lopahti sitten, laski kuin lehmän häntä. Vaikka onhan minulla selityskin. Kenkäjutussani mainitsin olevani menossa työpaikan koulutusristeilylle ja niin todella meninkin... Nukkumatta sekuntiakaan keskiviikko-torstai-välisenä yönä. Olo torstaiaamuna olikin sitten kuin jyrän alle jääneellä, eikä bussimatka Turkuun sujunut ihan ongelmitta. Olen ollut aina matkapahoinvoivaa sorttia ja totta kai väsymys teki siinäkin osansa. Aamupäivä laivalla, ikkunattomassa koulutustilassa sujui onneksi paremmin, kuin olin kuvitellut, vaikka pientä keinuntaakin oli, ja paluumatka Maarianhaminasta Turkuun Viking Gracella sitten jo erinomaisesti, olihan buffetissa tarjolla virvokkeita ;) Täytyy sanoa, että tuo Grace nousi melkein lempparilaivakseni, millä laivalla muka on siideriä buffetissa, hä?! :D En ole koskaan oppinut juomaan olutta, saati viiniä, mutta tuolla otinkin sitten ilon irti omppusidukasta... Ehkä melkein liiankin hanakalla tahdilla ottaen huomioon, että perjantaina minua odotti aamuvuoro. Hups. Selvisin onneksi siitäkin.

Selviämiseeni tosin vaikutti varmaankin melko suurelta osin se, että tuo miehekkeeni on maailman paras ja juoksee aina hoitamassa asioita, joita käsken sen hoitaa. Nytkin torstaina oli hakenut apteekista unettomalle vaimokkeelleen paketin melatoniinia ja niitä kun illalla pienen huppelini päälle nappasin pari kappaletta (esimerkillistä toimintaa hoitajalta, eiks niin?), tuli uni ennen kuin huomasinkaan! Enkä ole varmasti koskaan nukkunut niin hyvin ja herännyt 05:15 niin virkeänä, kuin perjantaiaamuna heräsin. Täytyy tosin vähän testailla tuota melatoniinia ihan ilman alkoholiakin ja katsoa, onko siitä mihinkään oikeasti vai sammuinko vain :D

Perjantaina eräs TV:stä tuttu kaverini käväisi pikemmin teellä (pthyi!) ja nauttimassa runsaasta kahvipöydästäni: kaksi laivalle matkaevääksi ostamaani Fazerin suklaapatukkaa ja sipsipussinjämät. Olen kyllä paras emäntä ikinä... Oli ihana päivittää kuulumisia ja juoruja pitkästä aikaa.
Sitten oli vähän keikkailua, kävimme pienellä porukalla paikallisessa juottolassa kuuntelemassa Apulantaa. Hieno keikka, mutta mikä hitto siinä on, että vedän onnettomuuksia puoleeni minne menenkin? Keikalla ukkoni päätti kiivetä baarijakkaran päälle ja sitä ryhtyi sitten apinoimaan toisen kaasoni, mieheni siskon, mies. Kaikki meni hyvin, kunnes oli aika tulla alas; tasapaino petti, kun istuin pyörähti jalkojen alla ja kas, noin 80 kiloa raavasta miestä laskeutui rämähtäen vasemman jalkani päälle. Tällä hetkellä kasvattelen takareiteeni mustelmaa, se otti vähän itseensä kolahtaessaan penkkini reunaan. Ihme ja kumma, polvi säilyi ehjänä, huh! Ja eilinen iltavuorokin sujui jalan kanssa melko hyvin. Tänään onkin vuorossa vielä toinen mokoma.

... Ja huomenna minä ja unelmapukuni kohtaamme! Iik!

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Korkojen kera

Ha!
Olen viettänyt pientä hääsuunnitteluvapaata, vaikka järjestelyistä onkin tullut turistua niin sulhon,  toisen kaason, kuin anopin, appiukon ja kälynkin kanssa. Niin ja toisen bestmanin. En ole kuitenkaan elänyt koko vapaapäivääni hääsuunnitelmat mielessäni, kuten tunnun nykyään suorastaan pelottavan usein tekevän... Istuessani äsken koneen ääreen aloinkin siis pohtia, mistä ihmeestä muka kirjoittaisin. Aiheita on tietysti pilvin pimein. Se tässä ajatusten tallettamisessa onkin kaikkein vaikeinta, kun ei oikein tiedä, mistä ihmeestä sitä sitten aloittaisi. Sitten tajusin, etten ole vielä maininnut sanallakaan kengistä, vaikka olen todellisuudessa hullu kenkämuija! Joten kyllä, tämä teksti sisältää asiaa kengistä, vaikka tietenkään minulla ei sellaisia vielä olekaan hankittuna. Inspiraatiota, inspiraatiota :)

Kuva
Kuva
Kuva
Kuva
Kuva
 Ja loppuun vielä yksi "villi kortti": olen haaveillut Iron Fistin korkokengistä jo monta vuotta ja takaraivossa jyskyttää ajatus, josko häät voisivat toimia hyvänä tekosyynä sellaisten hankkimiseen. Työkaverini kauhistui, kun mainitsin halustani hankkia hääkengiksi pääkallokuvioiset kengät :D Ehkä ajatus ei kolahda kaikille, etenkään varttuneemmalle väelle, mutta minä hitto vie rakastan sitä, että kengissä on asennetta! Nämä kyseiset eivät ole ne, joita työkaverille mainostin, mutta nätit ovat nämäkin!

Kuva

Yksi juttu meikäläisen täytyy kyllä oppia hyväksymään ennen hääkenkien hankintaa... Nimittäin tuo korkeus. Olen siis itse tällainen 162 cm "pitkä" keskimittainen tapaus ja tykkään kompensoida puuttuvia senttimetrejä koroilla. Korkokengissä vain tuppaa olemaan se ongelma, ettei niillä jaksa millään seistä, kävellä ja tanssia koko päivää. Toki tämäkin riippuu pitkälti kengästä, mutta lättäjalkaisen onkin sitten todella vaikea löytää sellaisia kenkiä, joissa jalka ei puutuisi. Kuinka hiton noloa olisi, jos morsian ontuisi/kävelisi kuin pingviini jo kirkossa? :D

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Siirryn valikoimaan kävelyä kestäviä kenkiä huomista työpaikan koulutusristeilyä (!!) varten ;)

tiistai 18. marraskuuta 2014

Täydellisen hääpuvun metsästys

Jo viimeisen puolentoista vuoden ajan minulle on ollut selvää, millaisen puvun haluan. En enää edes muista, missä törmäsin unelmieni pukuun ensimmäistä kertaa, mutta se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Yksinkertaisessa puvussa on oma tvistinsä, mikä tekee siitä juuri minun näköiseni, itsekin kun olen tällainen yksinkertainen tyyppi ;)
Unelmieni puku on kuitenkin ollut auttamatta budjettimme ulkopuolella uutena ostettuna. Tein pieniä tiedusteluja tänään työpäiväni aikana ja kuinka ollakaan, Lovebirdsista löytyi kuin löytyikin oikea puku oikeassa koossa, varsin edullisesti. Minä ja kaasoni L ja T teemmekin siis tulevana maanantaina pienimuotoisen ristiretken Helsinkiin. Toivon hartaasti, että puku on sopiva, hääpukujen koot kun ovat ainakin omien kokemusteni mukaan vähän mitä ovat.

Tuntuu järkyttävältä ajatella, että maanantaina marssin kenties takaisin kotiin morsiuspuku kainalossani. Tavallaan pelkään, että ehdin vielä muuttaa mieltäni puvun suhteen, jos nyt sen päädyn hankkimaan, onhan häihimme vielä vajaa kymmenen kuukautta aikaa. En kuitenkaan ihan jaksa uskoa, että niin kävisi.
Jos mahdollista, vielä enemmän pelkään kuitenkin sitä, että unelmieni puku, joka muiden morsianten yllä ja katalogikuvissa on suorastaan lumoava, ei sopisikaan minulle. Mitä, jos se ei vain imartele juuri minun tasapaksua normaalivartaloani? Yhdessä hetkessä oloni on luottavainen, toisessa taas olen jo hermoromahduksen partaalla pelätessäni visioideni romuttuvan. Stana :D

Kuva
Tarkoituksenihan oli siis liittää tähän postaukseen kuva possusta hääpuvussa (tai vaihtoehtoisesti Johanna Tukiaisesta) demonstroidakseni kauhuskenaarioitani, mutta tuo ballerina(?)possu oli liian söpö! ^^

maanantai 17. marraskuuta 2014

Minä ja hän, osa 2

Täällä kirjoitin ystävyytemme alkamisesta aina seurustelun aloittamiseen. Nyt rakkaustarinamme saa jatkoa.

Seurustelumme alkuaikoina jouduin sietämään melkoista epävarmuutta. Jo ystävyytemme aikana Teemu saattoi jättää ilmaantumatta, jos olimme tapaamisen sopineet, ja sama jatkui myös omalla tavallaan ensimmäisen puolen vuoden aikana. Helmikuussa 2009 sain tarpeekseni ja äkkipikainen kun olen, sanoin koko seurustelusuhteen irti. Tuota eroa ei kestänyt kuitenkaan kuin vajaan vuorokauden, sillä jo edellisessä osassa mainitsemani ystäväni ja kaasoni kuskasi minut tuolloisen poikaystävänsä kanssa Forssaan puhumaan asiat halki. Hiljaisena ja tuolloin myös hyvin sisäänpäinkääntyneenä persoonana Teemusta ei kuitenkaan saanut paljonkaan irti ennen kuin appivanhempani puuttuivat peliin.

Seurustelumme sai siis jatkua. Täysi-ikäistyin maaliskuussa ja ajokortin sain huhtikuun puolivälissä. Sen jälkeen välimatka välillämme tuli hieman lyhyemmäksi, vaikka Teemu asuikin Forssassa ja minä Turengissa, Hämeenlinnan kupeessa.
Joskus kesän jälkeen aloimme suunnitella yhteenmuuttoa ja kun Teemukin lopulta täytti lokakuussa 18 vuotta, muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme Hämeenlinnan Visamäkeen. Sen jälkeen meillä oli koti myös Ojoisilla ja viimeisenä Nummella. Näistä kolmesta Hämeenlinnan asunnostamme viimeisin on se, jota edelleen voisin kutsua kodikseni, koska kotihan on siellä, missä onnelliset muistot syntyvät. Onnellisin muistoni tuolta ajalta on kuitenkin päivää ennen valmistumistani lähihoitajaksi ja ylioppilaaksi.
31.5.2012 löhösin sohvalla tapani mukaan tietokoneen kanssa, kun Teemu tuli kotiin. Olimme sopineet, että aiemmin samalla viikolla tekemämme visiitti lempiravintolaani sai riittää valmistujaislahjasta. Kun avokkini sitten kuitenkin ilmaantui olohuoneeseen ruusun kanssa, kavahdin ylös sohvalta varmana siitä, että hän vain halusi yllättää minut valmistujaiskukalla. Olin jo kapsahtamassa miehen kaulaan, kun tämä kielsi minua ja yllättäen polvistui.  Sen parempaa yllätystä hän ei olisi voinut järjestää.
Yksi valmistujaisjuhlissani otetuista kihlajaiskuvista

Kihlauduttuamme emme kuitenkaan alkaneet oitis suunnitella häitä. Heinäkuussa muutimme Hämeenlinnasta Forssaan ja minä aloitin työt samassa työpaikassa anoppini kanssa. Elämä oli mallillaan ja me nautimme uudesta arjestamme uudessa kaupungissa. Kunnes ajatusteni ja perheeni sotkut pistivät kaiken umpisolmuun. Minusta alkoi tuntua siltä, kuin roikkuisin löysässä hirressä. Turhautuminen ja kykenemättömyys puhua mieleeni kasautuneista asioista ja murheista, suhteen ongelmista ja ylipäänsä mistään, pakottivat minut tekemään päätöksen, joka hetkellisesti saikin ahdistuksen helpottamaan: ero.

Vuosi sitten, 17.11.2013 ilmoitin päätöksestä Teemulle, joka oli luonnollisesti äkillisestä päätöksestäni tyrmistynyt, mutta alistui kuitenkin väistämättömän edessä. Joulukuun alussa minä muutin pois yhteidestä kodistamme, johon Teemu jäi kahden kissamme kanssa. Kauas en kuitenkaan päässyt, vaan asunto löytyi viereisestä kerrostalosta.
Lyhyt välimatka ja kykenemättömyys päästää toisesta irti, sekä pyrkimys pysyä edelleen parhaina ystävinä ajoi meidät kuitenkin toistuvasti toistemme luo ja hyvin pian meille kävi hyvinkin selväksi, että meistä ei ole edes eroamaan kunnolla. Oikeastaan kaikki oli entisellään, me vain asuimme eri osoitteissa. Saimme harjoitella yksin asumista, täydellistä itsenäisyyttä, ja me kumpikin olimme tilanteessamme onnellisia; kaikkein vaikeinta tuntui olevan läheisillämme, jotka eivät tienneet, missä mennään.

"Eromme" aikana teimme paljon enemmän asioita pariskuntana, kuin suunnilleen viimeisten kahden vuoden aikana olimme tehneet; piipahdimme Porvoossa ja yövyimme Haikon kartanossa, teimme viikonloppulaivamatkan Tukholmaan ja ennen kaikkea olimme aidosti yhdessä, ilman tietokonetta tai PlayStationia.

Kevään mittaan ajatus yhteenmuutosta alkoi itää ja lopulta kesäkuun koittaessa muutimme takaisin yhteen. Nykyinen asuntomme ei ole sekään kovin kaukana edellisistä, sillä asumme samassa talossa, johon minä muutin joulukuussa. Neliöitä meillä tässä on huimat 85, eli tilaa on vaikka muille jakaa. Ihan hyvä, tavaraa kun on kahden asunnon edestä.

Tuntui oikealta kirjoittaa tästä aiheesta juuri tänään, tasan vuosi eron jälkeen. Viimeinen vuosi on opettanut minulle paljon paitsi itsestäni, myös tuosta toisesta ihmisestä. Rakkaudessakin taidan olla jälleen vähän viisaampi, tai ainakin yrittää olla. Jos jokin on varmaa, niin se, että nykyään siedän huomattavasti paremmin lievää epämukavuutta ja ajoittaisia turhautumisia, niitä tunteita, kun rakastumisen ensihuuma tuntuu olevan helkkarin kaukana. Minusta rakastumisen ja rakastamisen ero on nimittäin siinä, että rakastaessaan löytää ihmisestä aina uusia puolia, joihin rakastua, mutta näkee myös toisen viat ja hyväksyy ne.

Kuva

Edistystä!

Olenkohan (/olemmekohan) ehkä hieman ajoissa liikenteessä, vai miksi minusta tuntuu siltä...? Hääjärjestelyissä on otettu jo huimia harppauksia eteenpäin! Juhlapaikka ja kirkko on varattu, alustava vieraslista on laadittu jo aikapäiviä sitten, eilen väänsin koneella budjetin (joka ihan näin sivumennen sanoen kauhistuttaa! Minä kun kuvittelin järjestäväni halvat bileet), bändi on varattu, samoin kuin valokuvaaja kirkkoon ja juhlapaikalle. Studiokuvaus pitäisi vielä varata, se onkin tehtävälistani ykkösenä heti huomenna. Harmillisesti työt hankaloittavat päiväunelmointiani ja järjestelyjä!

Haluaisin jo palavasti ryhtyä "fyysiseen" valmisteluun, hankkia materiaalia kutsuihin ja koristuksiin, mutta joku ihmeen lukko päässäni on. On muka liian aikaista. Faktahan on, että mitä aikaisemmin kaiken maailman askartelut on tehty, sen vähemmän stressattavaa sitten häiden lähestyessä on. Ja energiaa jää muuhunkin.

Jos täällä käy tulevia morsiamia (tai miksei sulhasiakin) tai jo rouviintuneita henkilöitä, haluaisin tiedustella, missä vaiheessa teillä aloitetaan/aloitettiin varsinainen "näpertäminen"?
Leppoisaa maanantaita, tämä morsmaikku rientää tästä töihin!

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Minä ja hän, osa 1

Meidän tarinamme alkoi eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 2008, jolloin aloitin työt erään suoramarkkinointifirman Hämeenlinnan toimipisteessä, rahaton lukiolainen kun olin. Istuin kahvihuoneessa vuoropäällikön perehdytyksessä, kun ovi avautui ja näin tulevan aviomieheni ensimmäistä kertaa. Joistain ihmisistä ei vain saa katsettaan irti ja tuolloin löysin itseni tuijottamasta avoimesti minulle täysin tuntematonta poikaa, kun tämä vaihtoi pari sanaa vuoropäällikkömme kanssa ja nappasi myyntikansionsa hyllyltä. Tuon minä haluan, ajattelin.

Perehdytykseni jälkeen sain kaiken tarvittavan rekvisiitan ja vuoropäällikkö ohjasi minut istumaan ensimmäiseen riviin, juuri tuon mustatukkaisen pojan viereiseen loosiin. Ensimmäisenä iltanani uudessa työpaikassa en tainnut myydä yhden yhtäkään Rumba-lehteä, sillä keskityin kuuntelemaan viereiseltä paikalta kuuluvaa puhetta. Minulle selvisi pojan nimi, Teemu, mutta ei paljonkaan muuta.

Aikaa kului, mutta ujoudeltani en saanut lähestyttyä Teemua. Jossain vaiheessa myös ystäväni, nyttemmin kaasoni, tuli samaan työpaikkaan ja pienimuotoista kiristystä harjoittaen pakotti minut puhumaan Teemulle; puuhasin tuohon aikaan näytelmää ja lopulta rohkenin pyytää Teemua mukaan.
Sain kieltävän vastauksen. Myöhemmin samana iltana, kävellessäni töiden jälkeen linja-autoasemalle taktisesti pari-kolme metriä unelmapoikani perässä, tämä yllättäen kääntyikin ja alkoi tiedustella, mikä tämä näytelmähomma oikein oli. Siitä se sitten lähti, ystävyys.

Tuolloin kumpaakin meistä vaivasi ujous, eikä kumpikaan rohjennut pyytää toisen puhelinnumeroa. Oli huhtikuun loppu, kun minä lopulta hain Teemun numeron numeropalvelusta ja soitin tälle työillan jälkeen. Seuraavana päivänä kävimme kahvilla, kuten myös lukuisina päivinä sen jälkeen. Lukuisia kertoja tuo unelmapoika osoittautui kuitenkin myös oikukkaaksi, kukaan ei nimittäin ole koskaan tehnyt minulle niin monta kertaa ohareita.

Kun kesä koitti, Teemun oli aika lähteä loman ajaksi kotikaupunkiinsa Forssaan, ja minä olin saattamassa häntä bussiin. Vielä viimetöikseni rutistin unelmapoikaa oikein tiukasti.
Sovimme, että Teemu tulisi käymään loman aikana Hämeenlinnassa, mutta se visiitti jäi tekemättä. Sen sijaan kesän aikana juttelimme paljon tekstareiden ja mesen kautta. Kumpikin vihjaili jo tuolloin tunteista, mutta kumpikaan ei suostunut tajuamaan toisen vihjeitä.

Koulu alkoi taas elokuussa ja jo heti ensimmäisenä päivänä sovimme kahvitreffit lukioni lähellä sijaitsevaan kahvilaan. Liikuimme tiiviisti yhdessä koko tuon viikon ja sunnuntaina 17.8.2008 päädyimme lopulta aloittamaan seurustelun; tekstiviestein tietysti! En muista koskaan ennen tuota päivää tai koskaan sen jälkeen itkeneeni ja nauraneeni samaan aikaan, niin onnellinen olin.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Häähirvitykset, eli lista siitä, mitä meidän häissämme ei tule olemaan

Näin yövuorojen jälkeen on hyvä aloittaa päivä parkkeeraamalla ahterinsa sohvan ja tietokoneen väliin. En ole varsinaisesti tunnettu viiltävästä älystäni ja salaman nopeasta järjen juoksustani valvottujen öiden jälkeen, joten ajattelin vain selaavani vähän Facebookia ja kuolaavani hääpukuja.

Vaan kuinkas sitten kävikään! Hetken aikaa muita hääblogeja selattuani päätin, että olisi hauska idea kirjoittaa seuraavaksi vähän siitä, mitä emme häihimme halua.


  • Hääparin nimipainatukset suunnilleen kaikessa mahdollisessa
    Eivätköhän vieraamme tiedä ilman tätäkin, kenen häitä ovat tulleet juhlimaan ja eikös päivämäärän muista ilman painatettua paperilautasliinaakin! :) Rahaa palaa, ja miksi? Että vieraat saavat heittää hienon, kultakirjaimin painatetun lautasliinasi mäkeen. Yksilöllisyyttään ja just sitä omaa juttuaan voi korostaa kyllä sitten jossain muualla ja jäähän häistä muitakin muistoja.
     
  • Kaasojen identtinen pukeutuminen
    Joillakin voi toimia, esimerkiksi kesällä ollessani kaasona mieheni siskolle tämän toisen siskon kanssa. Tuolloin anoppi osti meille puvut samalla, kun olimme morsiamen makutuomareina Tampereen morsiusgalleriassa. Kaksi miltei identtistä, teemaväreihin sopivaa pukua yhteensä 200 euroa, ei huono diili. Oma mekkoni oli kyllä kaunis, mutta vaaleansininen ei ole koskaan ollut mitenkään suosiossani. Välttyäkseni siis kaasojen epämukavuudelta, olen antanut heille vapaat kädet pukeutumisensa suhteen. Sitä paitsi hääbudjetti varmasti venyy ja paukkuu ilman ylimääräisiä mekkojakin! Alla kuvaa meidän mekoistamme; pieniä muutoksiahan noihin tehtiin, tyllit ja ruusukkeet lähtivät. Itse en käyttänyt tuota sinistä boleroa, jotenkin se teki muijasta smurffin...
  • Pikkutuhmat nöyryyttämisleikit
    Ehdoton ei. Ohjelmaa pitää olla ja joskus raja onnistuneen ja epäonnistuneen ohjelmanumeron välillä voi olla hiuksenhieno. Mitään en ole varsinaisesti rajannut pois, mutta toivon kaasojen/bestamanien ymmärtävän sanomattakin, mikä on meidän mielestämme hauskaa ja mikä ei. Minä en ainakaan ala silmät sidottuina tunnustelemaan kenenkään jalkoja päätelläkseni, kuka oma sulho on.
    Perinteiset kimpun- ja sukkanauhanheitot meillä toki takuulla on, sekä varmaankin jonkinlainen ryöstö.
  • Kahvin avecit
    Pyrkimykseni on säästää aina siellä, missä sen voi tehdä, ja kahvin avec kuuluu tälle listalle. Pääasiassa häävieraamme ovat nuoria ihmisiä tai muuten sellaisia, jotka eivät taatusti osaa kaivata konjakkia tai kermalikööriä kahvin kylkeen, jos sitä ei ole.
  • Tekstitarrat sulhasen kengissä
    Täytyykö tätä edes sen paremmin perustella?
  • Koristeöverit
    Aika monessa asiassa vähemmän on enemmän. 

 Odotin, että olisin keksinyt enemmän näitä hirvityksiä. Ehkäpä lista päivittyy vielä häävalmistelujen edetessä.
Unohtuiko jokin? :)

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tunnelmointia kuvien merkeissä

Yhtä varmasti, kuin talvi yllättää autoilijat joka ikinen vuosi, kuuluvat kynttilät syksyyn. Kynttilöitä tulee meidän häissämme olemaan takuuvarmasti lukuisia, sillä mikään ei ole yhtä tunnelmallista, kuin pimenevä syysilta ja kynttilänvalo. Alle olen kerännyt koko joukon kuvia, jotka inspiroivat ainakin meikäläistä. Vaikka en ole koskaan ollut mitenkään erityisesti luontoihminen, haluan hyödyntää omien häideni koristelussa luontoa mahdollisimman paljon, se kun on syksyllä kaikkein kauneimmillaan. Ongelmaksi tässä muodostuu tosin se, että häitämme juhlitaan jo syyskuun puolivälissä, eli en välttämättä saa niitä himoitsemiani ruskan väreissä hehkuvia vaahteranlehtiä... Pihlajanmarjat ovat onneksi tuolloin parhaimmillaan, samoin kuin auringonkukat!



Meidän juhlissamme ei ole tiukkaa istumajärjestystä, mutta jos olisi, paikkakortit voisivat näyttää tältä!





Tällaista värimaailmaa tullaan meidänkin häissämme näkemään.



Tykkään itse hirmuisesti noista oksista. Suunnitelmana olisi hankkia jostakin juhlapaikan ulkopuolelle portaille pari maitotonkkaa ja niihin sitten tuollaiset oksankarahkat, joihin voisi kiinnittää vaikka ulkokäyttöön sopivia valoja tai ripustaa kynttilöitä. Vähän samalla lailla, kuin kesähäissä tavataan laittaa juhannuskoivut ovenpieliin.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Mitä kannattaa miettiä ennen varsinaisia hääjärjestelyjä?

Hääsuunnitelmamme on polkaistu käyntiin ja juhlapaikka varattu. Tässä vaiheessa kaikki se ajatustyö, jota olen ja olemme tehneet, tuntuu muuttuvan joksikin konkreettiseksi. Hei, mehän oikeasti mennään naimisiin! Sitä tuntee itsensä kauhistuneeksi, mutta samaan aikaan ei vain millään malttaisi odottaa juhlapäivää. En tosin tiedä, odotanko enemmän tässä vaiheessa itse päivää, vai sitä, että aikaa kuluu vielä hieman enemmän ja pääsen toden teolla järjestelemään tulevia juhlia; minulla on sata ja yksi ideaa kutsuista, koristeluista, ruoasta, juomasta, ohjelmasta, mutta tietenkään tässä vaiheessa, kun hääpäivä siintää hamassa tulevaisuudessa kymmenen kuukauden päässä, mitään ei ole varsinaisesti vielä aloitettu.
Laadin pienen listan siitä, millaisia asioita tulevan avioparin kannattaa pohtia keskenään hyvissä ajoin ennen kuin on jo kiire haalimaan askartelutarvikkeita ja varaamaan pitopalvelua. Mieheni siskon häät viime kesänä toimivat tässä hyvänä kokemuksena ja vertailupohjana.

  •  Haluatteko kirkkohäät vai siviilivihkimisen? Vihitäänkö teidät etukäteen vai juhlapaikalla?
    Monilla pareilla lienee jo etukäteen selkeä käsitys vihkimisensä laadusta. Me emme ole uskonnollisia, vaan päädyimme kirkkohäihin lähinnä perinteikkyyden ja miljöön vuoksi. Siviilivihkiminen juhlapaikalla voi kuitenkin olla vähintäänkin yhtä tunnelmallinen tilaisuus, vaikka usein siviilivihkiminen on ohi silmänräpäyksessä, kirkkoseremonian kestäessä huomattavasti pidempään.
  • Juhlapaikka?
    Onko vieraidenne joukossa pieniä lapsia tai liikuntarajoitteisia henkilöitä? Useat vanhat juhlatalot ottavat usein kyllä liikuntarajoitteisemmankin väen huomioon ulko-oville rakennettujen luiskojen muodossa, mutta tilat saattavat olla muuten ongelmallisemmat (esimerkiksi kynnykset, kapeat käytävät...). Tilojen kannalta on oleellista myös ...
  • ... Kuka tekee ruoan?
    Pitopalvelulla on (luultavasti) mahdollista toisinaan kuljettaa ruoka lämpimänä juhlapaikalle, mutta jos tämä ei onnistu, sapuska on lämmitettävä juhlatalonne keittiössä. Millaiset keittiötilat tarvitsette? Teettekö kenties ruoan itse? Nykyaikaisemmissa juhlataloissa keittiölaitteet ovat usein aivan eri luokkaa, kuin vanhoissa nuorisoseurantaloissa.
    Lisäksi on hyvä miettiä, kuinka paljon haluaa maksaa häämenustaan. Halvinkin pitopalvelu on yllättävän arvokas. Itse tekemällä säästää, mutta kuka keittiötä hoitaa? Kaasot ja bestmanit ovat hääpäivänänne jo valmiiksi ylityöllistettyjä.
  • Mikä on häidenne teema/teemaväri?
    Karsastan itse aivan luvattoman paljon sanaa "hääteema", sillä mielestäni häissä on vain yksi ja ainoa varsinainen teema, joka on tietysti hääparin keskinäinen rakkaus. On kuitenkin hyvä miettiä jo hyvissä ajoin etukäteen, mitä häihinsä haluaa ja mitä ei halua. Näin säästyy turhilta ostoksilta ja ylimääräiseltä rahanmenolta. Matkan varrella ideoita tulee lisää, mutta kun kokonaisuus on selvillä, siinä on helppo pitäytyä. Muuten 50-lukulaisista häistä saattaa löytyä jotain sinne kuulumatonta tai maalaisromanttisen somistuksen rikkoo jukeboxi. Teemavärejäkään ei ehkä kannata haalia muutamaa enempää, ellei morsian ole My Little Pony ja halua avioitua sateenkaarisillalla.
  • Bändi vai DJ? Jukeboxi vaiko kenties karaoke?
    Yllättävän monilla on tästä mielipide. Yleensä ajatellaan, että elävä musiikki tekee juhlat, mutta DJ:n saa juhliinsa huomattavasti huokeammin. On vain ja ainoastaan hääparin itsensä päätettävissä, kuka/ketkä häissä musiikkia soittavat, ja se päätös voi olla toisille vaikeampi kuin toisille. Vertailkaa ja listatkaa plussat ja miinukset!
  • Ketä kutsutte häihinne?
    Loppujen lopuksi hääpari päättää, ketkä saavat kutsun ja ketkä eivät, vaikka monilla on mielipiteensä vieraslistankin suhteen. Listaa kannattaa alkaa kypsytellä mielessä jo hyvän aikaa ennen kuin se on lyötävä lukkoon. Jos jommalla kummalla on suuri suku, onko kaikkia serkkuja tarpeellista kutsua? Myös hääparin kesken saattaa ilmetä radikaalistikin eriäviä mielipiteitä, joten konfliktien välttämiseksi olisi hyvä keskustella myös tulevan aviosiipan kanssa siitä, mitä mielessä liikkuu vieraiden suhteen.

 Itse olen pyöritellyt yllä luettelemiani kysymyksiä mielessäni jo monta kuukautta ja nyt, kun vieraslista on laadittu ja hääbudjetti laskettu, koen sen olleen tarpeellista sen lisäksi, että häiden suunnittelu ja niistä haaveiluhan on puhtaasti parasta ajanvietettä!
Puuttuuko listalta joku oleellinen kysymys? Jätä palautetta!