Minä ja hän, osa 2

Täällä kirjoitin ystävyytemme alkamisesta aina seurustelun aloittamiseen. Nyt rakkaustarinamme saa jatkoa.

Seurustelumme alkuaikoina jouduin sietämään melkoista epävarmuutta. Jo ystävyytemme aikana Teemu saattoi jättää ilmaantumatta, jos olimme tapaamisen sopineet, ja sama jatkui myös omalla tavallaan ensimmäisen puolen vuoden aikana. Helmikuussa 2009 sain tarpeekseni ja äkkipikainen kun olen, sanoin koko seurustelusuhteen irti. Tuota eroa ei kestänyt kuitenkaan kuin vajaan vuorokauden, sillä jo edellisessä osassa mainitsemani ystäväni ja kaasoni kuskasi minut tuolloisen poikaystävänsä kanssa Forssaan puhumaan asiat halki. Hiljaisena ja tuolloin myös hyvin sisäänpäinkääntyneenä persoonana Teemusta ei kuitenkaan saanut paljonkaan irti ennen kuin appivanhempani puuttuivat peliin.

Seurustelumme sai siis jatkua. Täysi-ikäistyin maaliskuussa ja ajokortin sain huhtikuun puolivälissä. Sen jälkeen välimatka välillämme tuli hieman lyhyemmäksi, vaikka Teemu asuikin Forssassa ja minä Turengissa, Hämeenlinnan kupeessa.
Joskus kesän jälkeen aloimme suunnitella yhteenmuuttoa ja kun Teemukin lopulta täytti lokakuussa 18 vuotta, muutimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme Hämeenlinnan Visamäkeen. Sen jälkeen meillä oli koti myös Ojoisilla ja viimeisenä Nummella. Näistä kolmesta Hämeenlinnan asunnostamme viimeisin on se, jota edelleen voisin kutsua kodikseni, koska kotihan on siellä, missä onnelliset muistot syntyvät. Onnellisin muistoni tuolta ajalta on kuitenkin päivää ennen valmistumistani lähihoitajaksi ja ylioppilaaksi.
31.5.2012 löhösin sohvalla tapani mukaan tietokoneen kanssa, kun Teemu tuli kotiin. Olimme sopineet, että aiemmin samalla viikolla tekemämme visiitti lempiravintolaani sai riittää valmistujaislahjasta. Kun avokkini sitten kuitenkin ilmaantui olohuoneeseen ruusun kanssa, kavahdin ylös sohvalta varmana siitä, että hän vain halusi yllättää minut valmistujaiskukalla. Olin jo kapsahtamassa miehen kaulaan, kun tämä kielsi minua ja yllättäen polvistui.  Sen parempaa yllätystä hän ei olisi voinut järjestää.

Yksi valmistujaisjuhlissani otetuista kihlajaiskuvista

Kihlauduttuamme emme kuitenkaan alkaneet oitis suunnitella häitä. Heinäkuussa muutimme Hämeenlinnasta Forssaan ja minä aloitin työt samassa työpaikassa anoppini kanssa. Elämä oli mallillaan ja me nautimme uudesta arjestamme uudessa kaupungissa. Kunnes ajatusteni ja perheeni sotkut pistivät kaiken umpisolmuun. Minusta alkoi tuntua siltä, kuin roikkuisin löysässä hirressä. Turhautuminen ja kykenemättömyys puhua mieleeni kasautuneista asioista ja murheista, suhteen ongelmista ja ylipäänsä mistään, pakottivat minut tekemään päätöksen, joka hetkellisesti saikin ahdistuksen helpottamaan: ero.

Vuosi sitten, 17.11.2013 ilmoitin päätöksestä Teemulle, joka oli luonnollisesti äkillisestä päätöksestäni tyrmistynyt, mutta alistui kuitenkin väistämättömän edessä. Joulukuun alussa minä muutin pois yhteidestä kodistamme, johon Teemu jäi kahden kissamme kanssa. Kauas en kuitenkaan päässyt, vaan asunto löytyi viereisestä kerrostalosta.
Lyhyt välimatka ja kykenemättömyys päästää toisesta irti, sekä pyrkimys pysyä edelleen parhaina ystävinä ajoi meidät kuitenkin toistuvasti toistemme luo ja hyvin pian meille kävi hyvinkin selväksi, että meistä ei ole edes eroamaan kunnolla. Oikeastaan kaikki oli entisellään, me vain asuimme eri osoitteissa. Saimme harjoitella yksin asumista, täydellistä itsenäisyyttä, ja me kumpikin olimme tilanteessamme onnellisia; kaikkein vaikeinta tuntui olevan läheisillämme, jotka eivät tienneet, missä mennään.

"Eromme" aikana teimme paljon enemmän asioita pariskuntana, kuin suunnilleen viimeisten kahden vuoden aikana olimme tehneet; piipahdimme Porvoossa ja yövyimme Haikon kartanossa, teimme viikonloppulaivamatkan Tukholmaan ja ennen kaikkea olimme aidosti yhdessä, ilman tietokonetta tai PlayStationia.

Kevään mittaan ajatus yhteenmuutosta alkoi itää ja lopulta kesäkuun koittaessa muutimme takaisin yhteen. Nykyinen asuntomme ei ole sekään kovin kaukana edellisistä, sillä asumme samassa talossa, johon minä muutin joulukuussa. Neliöitä meillä tässä on huimat 85, eli tilaa on vaikka muille jakaa. Ihan hyvä, tavaraa kun on kahden asunnon edestä.

Tuntui oikealta kirjoittaa tästä aiheesta juuri tänään, tasan vuosi eron jälkeen. Viimeinen vuosi on opettanut minulle paljon paitsi itsestäni, myös tuosta toisesta ihmisestä. Rakkaudessakin taidan olla jälleen vähän viisaampi, tai ainakin yrittää olla. Jos jokin on varmaa, niin se, että nykyään siedän huomattavasti paremmin lievää epämukavuutta ja ajoittaisia turhautumisia, niitä tunteita, kun rakastumisen ensihuuma tuntuu olevan helkkarin kaukana. Minusta rakastumisen ja rakastamisen ero on nimittäin siinä, että rakastaessaan löytää ihmisestä aina uusia puolia, joihin rakastua, mutta näkee myös toisen viat ja hyväksyy ne.

Kuva